Kaikilla Aasian matkoillani olen kiinnittänyt huomioni onnellisuuteen ja positiivisuuteen. Olen aina Aasiassa ollessani tuntenut oloni seesteiseksi, onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Ympärilläni kaikki on hyvin erilaista kuin Suomessa tai Euroopassa. Yhtäkkiä kiire ja turha asioiden vatvominen unohtuu, olen tässä hetkessä. Nyt kun olen ollut Aasiassa jo kohta neljäkuukautta, näen edelleen sen onnellisuuden, mutta näen myös hyvin selkeästi länsimaalaisia vaivaavan tyytymättömyyden.
Paikalliset täällä hymyilevät ja eivät turhia hötkyile asioiden suhteen. He huutelevat kaduilla tervehdyksiä tai kutsuvat rakkaaksi ilman, että tunnemme toisiamme. Ajaessani skootterilla lapset vilkuttelevat ja kikattelevat nähdessään länsimaalaisen ajavan ohitse. Kaikki tehdään vähän sinnepäin ja tehdään uudestaan, jos asiat eivät kerralla onnistu.
Olemme täällä seurailleet tätä touhua ja välillä myös ihmetelleet miksi asiat ovat niin monimutkaisia tai tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Esim. sukelluskurssia käydessäni oli harjoitusaltaan vierelle rakentumassa uusi toimistotila, joka oli kuulemma rakennettu ja purettu jo kolmesti, koska aina jotain oli mennyt pieleen. Viimeisimmässä versiossa L-muotoisen rakennuksen siipi oli kiinni toisessa osassa niin, että seinä lähti keskeltä ikkunaa. Oikeastaan minua vain huvittaa tämä kaikki, näillä ihmisillä on olematta kiire, he elävät tässä ja nyt, keskittyen enemmin ihmisiin heidän ympärillään. Mihin sitä on kiire valmiissa maailmassa.
Meillä on ollut täällä aivan ihana autokuski Alex, josta on tullut ikäänkuin meidän Indonesialainen varaisä. Hän on kuskaillut minua ja Katriinaa ympäriinsä, kertonut tarinoita, kertonut syvempiä asioita Indonesiasta ja sen sisäisistä asioista. Viimeisimmällä matkalla hän mainitsi, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kuin sammakoita kookoksen sisällä. He luulevat kookoksen olevan koko maailma. Se olo on tullut Indonesiassa usein, mutta ennemminkin kaikista länsimaalaisista, joita täällä on saanut seurailla.
Alex kertoi, että hänet tekee onnelliseksi se, että hän saa tehdä muut onnelliseksi. Hänellä oli ollut asiakkaanaan mies, joka ei koskaan hymyillyt. Alex oli tehnyt parhaansa, jotta mies olisi rentoutunut ja oli myös jutellut siitä, kuinka mies oli niin vakava ja asiallinen. Mies oli soittanut seuraavana päivänä ja pyytänyt Alexia kuskiksi uudelleen. Alex oli silloin sanonut: tottakai onnistuu, mutta minä en halua patsasta autooni - hymyile. Mies oli lopulta uskaltanut rentoutua ja heidän reissunsa oli mennyt todella hyvin ja iloisissa tunnelmissa.
Täällä kun olen seuraillut länsimaalaisia opiskelijoita, austraalialaisia turisteja, venäläisiä valittajia, olen yrittänyt muistaa Alexin sanat. En halua olla patsas, haluan elää ja nauttia tästä hetkestä. Haluan pois kookoksen sisältä ja nähdä maailman sellaisena kuin se on. Haluan katsoa maisemia omin silmin, enkä instagram tai Pinterest filttereiden läpi. Haluan nähdä myös asiat, joiden on hyvä kehittyä ja muuttua, haluan nähdä myös epätäydellisyyden. Haluan olla yhtä vilpitön kuin paikalliset jotka tervehtivät tuntemattomia ja hymyilevät aina. Haluan katsoa maailmaa aidosti, hyväksyen sen ihanuudet ja virheet. Haluan oppia suhtautumaan kaikkeen samanlaisella kepeydellä, kuin koulumme kantiinin mies, joka kikattelee ja huhuilee huvittuneena, kun länsimaalaiset ottavat niin paljon nugetteja eivätkä syö tulista sambalia.
Minä olen elävä ja maailma ympärilläni myös, maailmaa on mahdoton kahlita tai hallita. Siis otan kaiken kokemani vastaan juuri sellaisenaan, koska silloin maailma on aidoimmillaan ja silloin maailma on kaunis.
